Ehkä suurin kysymys minkä olen itseltäni kysynyt suhtautumisessani vanhempiini on, että onko minulla velvollisuus puuttua vanhempieni parisuhteeseen? Etenkin kun minulla on jo pitkään ollut vankka käsitys siitä mikä heillä on pielessä, miten tilanteeseen on ajauduttu ja jopa aatoksia siitä miten tulisi jatkaa. Tähän saakka olen puolustautunut muutamalla verukkeella:

1) Ei ole lasten asia puuttua vanhempiensa parisuhteeseen.

2) Ystävieni kohdalla kannan hyvin paljon vastuuta, olen tottunut olemaan tukena ja kuuntelijana ongelmissa ja tottunut myös jakamaan omaa elämääni ystävieni kanssa. Kun ystävien kanssa minulla on kehkeytynyt sellainen kulttuuri, että minun _tuleekin_ purkaa sydäntäni, kertoa elämästäni ja huolista ja haaveistani, niin perheen kohdalla olen halunnut säilyttää ainoana sellaisen turvaverkon, jonne voi tarvittaessa paeta eikä tarvitse selittää mitään. Puuttumalla heidän parisuhteeseensa menetän tuon turvaverkon, joka on tietysti hyvin itsekkäästi ajateltu.

3) Puuttumalla vanhempieni parisuhteeseen, joudun sanomaan heille rumastikkin ja kipeitäkin asioita. Tämä puolestaan vaarantaa minun suhteeni heihin ihmisinä. Voinko mennä enää kotiseudulle yhtä huoletta jos tiedän sanoneeni asioita, joista vanhempani ovat hyvin loukkaantuneita? Menetänkö siinä vain omat vanhempani?

4) Siskoni ovat lisäksi linnottautuneet vahvasti äidin rinnalle. Heistä on myöskin kasvanut melko vahvasti alkoholinvastaisia ja ymmärtämällä isäni juomista varmasti suhteeni siskoihinikin muuttuu. Ja he ovat kuitenkin minulle tärkeitä ja läheisiä, enkä tahtoisi vanhempieni parisuhteen ainakaan vaikeuttavan meidän välejä.

5) Edellä mainituista syistä johtuen en koe, että voisin puuttua tilanteeseen vain vähän, vaan siitä tulisi "kokopäivätyötä." Ja etenkin kun vapaa-aikani on keskimääräistä rajatumpi minun pitäisi pystyä huolehtimaan myös omasta mielenterveydestäni, ystävyyssuhteistani ja minäkuvastani. Minä tarvitsen aikaa myös yksin, omien ajatusten kanssa ja se on ollut minulla piiiitkään jo suurimpana huolenaiheena.

Näistä viidestä kohdasta neljännen kohdalla minun on myönnettävä, etten ole laisinkaan varma pitääkö se miten paljon paikkaansa.

Mutta kuitenkin... nyt tosiaan pelko isän dementiasta ja siten ajan loppumisesta on saanut minut ryhtymään tuumasta toimeen ja tämä blogi on siis sen ensimmäinen askel.

Siinä vaiheessa kun itse kasvoin tarpeeksi isoksi, että aloin kiinnostua yhteiskunnallisista asioista ja käydä niistä väittelyitä niin minulle kävi selväksi, että vanhempien parisuhteen ongelmat ovat lähinnä kulttuurieroja ja merkittävä osatekijä oli äidin ilmeisen huono itsetunto. Nimittäin kun minä aloin käymään isän kanssa älyllisiä väittelyitä, joista nautin hyvin kovasti, niin ne tuntuivat katkeavan hyvin monta kertaa siihen, että äiti tuli valittamaan väliin kuinka isä taas haastaa riitaa eikä arvosta minun mielipiteitä ollenkaan. Eikä meidän väittelyissä tästä ollut kyse koskaan. Toisen mielipidettä arvostettiin kyllä, mutta se ei tarkoittanut sitä etteikö mielipiteille pitänyt olla perusteet. Ja useammin isä minusta joutui puolustuskannalle kuin minä. Se, että makoisat keskustelut tultiin ulkoapäin musertamaan ja jotka jälleen päätyivät äidin ja isän riitoihin sai minut huomaamaan sen, että äidin ja isän älykkyyserot ovat ilmeisiä.

Äidillä on rutkasti sosiaalista älykkyyttä ja tunneälyä, eikä isäkään täysin köyhä niiden suhteen ole. Mutta jos äiti ja isä puhuivat asioista konkreettisesti äiti tunsi olonsa uhatuksi vaikken usko sen olleen tarkoituksena. Äiti oli kyllä matemaattisissa ja yhteiskunnallisissa ongelmissa aina usuttanut lapsia kääntymään isän puoleen, mutta hänen itsetunto-ongelmansa alkoivat valjeta minulle vasta yläasteen lopulla. Ja se sai minut näkemään mikä isän sanoissa häntä niin jurppi vaikkei hän vielä tänäkään päivänä taida itse olla sitä huomannut. Mikäli riitoja käytiin tunneälyn puolella - isä oli täysin helisemässä ja puolustuskyvytön. Mikäli tunnepitoisista asioista yritettiinkään puhua asioina niin äiti koki tilanteen hyökkäävänä vaikka sivustakatsojalle se ei minusta ainakaan sellaiselta tuntunut. Konkreettisin todistus tästä ja siitä kuinka epäitsevarma äitini oli oman älykkyytensä ja pätevyytensä suhteen saatiin lukioaikani aluksi. Tuolloin hän siis alkoi kouluttautumaan uusiksi - toteuttamaan unelmaa, joka hänellä selkeästi oli ollut jo vuosia. Ja kun koenumeroista tuli vitosta vitosen perään (eli parhaita numeroita) niin se heijastui heidän avioliittoonsakin.

 Lukioajan saatoin minäkin elää sellaisessa kuvitelmassa, että vanhempani saavat asiansa hoidettua kuntoon ja riidat kyllä aika lailla loppuivatkin, tai jäivät harvoiksi poikkeuksiksi. Mutta lämpöä ei parisuhteeseen tullut silti takaisin. Tyttöystäväni on kommentoinut meidän perheen sisällä vallitsevaa kulttuuria todella kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Sellaiseksi, ettei toista kohdella ihmisenä vaan sille voi nalkuttaa tai käskeä eikä mitään pehmennyssanoja tarvita. Joka osuu kyllä kohdalleen aika hyvin ja tottahan se on, että yksikseen kumpi tahansa vanhempani on todella hurmaava ihminen. Parhaimmillaan maailman rakastettavimpia ihmisiä. Mutta kun heidät laitetaan samaan tilanteeseen niin ero on valtava.

Kuten sanoin, vanhempieni ongelmat juontuvat 90-luvun alkuun ja lama-aikaan. Muistan eläneeni hyvin onnellisen lapsuuden, jossa vanhemmillani meni todella hyvin. En osaa suoraan paikantaa ensimmäisiä muistikuviani vanhempieni riidoista, mutta ajoittaisin ne jonnekin vuoden 91-93 -vuosien paikkeille. Pahin aika oli yläasteaika, enkä oikeasti usko syynä olleen minkään murrosiän vaikeuksien, vaan silloin riidat alkoivat eskaloitumaan.

Lamasta sinällään vanhempani olisivat selviytyneet hyvin. Molemmat säilyttivät työpaikkansa ja saivat ihan hyvää palkkaakin, mutta soiseksi teki heidän taipaleensa äidin sukulaiset. Pitkän aikaa vanhempien velkataakka oli tabu ja on kait se sitä vieläkin, ja pääasiallinen tietolähde näille asioille ovatkin vanhempien riidat, jotka olivat ainoat ajat jolloin he veloista puhuivat. Kävi nimittäin niin, että vanhempani olivat takaamassa äidin sukulaisten miljoonavelkoja, jonka he ottivat maatilan perustamiseen. He eivät kuitenkaan osanneet pitää asioistaan huolta ja velat menivät lunastukseen sukulaisten ajan kuluessa enemmän viinan juonnissa kuin työnteossa. Sinänsä jos oikein asioita olen tulkinnut, niin vanhempani eivät olleet missään määrin päätakaajia lainassa, mutta Ahon hallituksen tekemä lakimuutos tai jostain muusta syystä he lopulta hyvätuloisina joutuivat päävastuuseen näistä veloista. Minä en itse valita enkä valittanut rahojen niukkuudesta missään vaiheessa, mutta se mistä olen yhä näille deekusukulaisille käreissäni on se, että myös isovanhempani pitkän työuran tehneenä joutuivat vuosikausia maksamaan heidän velkojaan eläkkeistään ja saivat oman osuutensa maksettua vasta viime vuonna. Siitä olen käreissäni yhtä lailla kuin siitä, että heidän saatuaan luokiteltua itsensä maksukyvyttömiksi heillä oli pokkaa käydä useita kertoja aurinkolomilla 90-luvun lopun mittaan. Mutta tämäpä nyt on tietysti vain sivuseikka.

Ongelmat alkoivat siis lamasta ja jatkuvasta markkojen laskemisesta. Isä käsittääkseni syytti tapahtuneesta äitiä taikka äiti syytti isää siitä, että hän syyttää tapahtuneesta äitiä. Tästä en ole ihan varma. Sen tiedän, että äidille oli tiukka paikka, jos isä arvosteli näitä kyseisiä sukulaisia ja hän koki aina, että isä samalla kohdistaa kritiikin äitiin. Vastavuoroisesti riidoissa alettiin pian käsittelemään sitä kuinka äiti oli 70-luvulla elättänyt heidät lukion jälkeen töitä tekemällä, kun isä opiskeli insinööriksi. Äitikin olisi halunnut jatkokouluttaa itseään enemmän ja koki ahdistusta tämän vuoksi.

Kun riidat alkoivat olemaan jatkuvia ja mukaan vedettiin mitä absurdimpia asioita, kuten se, että me lapset halusimme ja rakastimme kissoja kovasti ja niitä oli meillä neljä eikä äiti olisi tahtonut niitä yhtään. Jolloin käytiin kovia väittelyitä siitä, että ainakin osa niistä pitäisi lopettaa. Tässä vaiheessa isä alkoi silloin tällöin juomaan, joka eskaloitti tilannetta. Rahat olivat vähissä kaiken mennessä velanmaksuun ja niimpä yksittäisetkin baarikerrat saivat valtavat mittasuhteet - sinänsä ymmärrettävästä syystä. Se mikä siinä sivussa jäi huomaamatta oli se, että tämä oli isän keino purkaa pahaa oloaan, paeta ahdistavaa tilannetta jotenkin. Siinä vaiheessa kun sain isän kiinni autotallissa ottamassa salaryyppyä, päätin etten itse ainakaan saa tehdä viinasta mitään pakokeinoa. Se, kuinka iso mies koittaa kyyristellä auton takana piilossa oli elämäni noloimpia kokemuksia. Siihen kiteytyy se, miksi itse olin humalassa ensimmäisen kerran vasta armeijasta päästyäni, vaikka baareja olin kavereilla kuskina kiertänyt 18-vuotiaasta saakka. Ystävieni ansiota toisaalta on se, että olen tajunnut että isompi ongelma on absolutistinen niuhottaminen kuin kohtuu käyttäminen.

No... kaikki tämä johti siis siihen, että isästä tuli perheessä se syntipukki, jonka harteille kaikki tuntui kaatuvan. Riidoissa äiti koitti saada lapset mukaan osoittamaan isälle kuinka väärin hän toimii, joka puolestaan nöyryytti tätä lisää. Mutta se oli myös omiaan ajamaan isän emotionaalisesti perheen sisällä kauemmas. Itseänikin jurppi yläasteella ja lukiossa isän epätäydellisyys. Sinällään minua ei missään vaiheessa hirveästi haitannut isän juominen, sillä joihan koko minun kaveriporukkanikin eikä se meidän perheen ulkopuolella tuntunut olevan yhtä järisyttävä ongelma. Enemmän minä häpesin isän kyvyttömyyttä muuttaa omaa käytöstään. Jos samat asiat kerta toisensa jälkeen aiheutti riitoja, itkua ja isän itsetunnon murenemista - miksi hän ei osannut tehdä asialle mitään?

Vanhempieni avioliitto on rakoillut jo viimeiset 15 vuotta. Aion kirjoittaa pian seikkaperäisemmän kuvauksen siitä mistä itse koen ongelmien alkaneen, mutta tässä kirjoituksessa haluan esitellä teille vanhempani - erillään todella ihania ihmisiä molemmat, mutta yhdessä kaikkea muuta.

Äitini on voimakastahtoinen nainen, josta olen hyvin ylpeä. Kouluttauduttuaan ensiksi pankkivirkailijaksi ja työskenneltyään alalla hyvin pitkään, hän uskalsi tehdä päätöksiä oman elämänsä kohdalla ja irtisanoutui pahimman laman taituttua ja opiskeli itselleen uuden ammatin. Hän uskalsi hypätä tuntemattomaan ja hän toimii nyt sosiaalityöntekijänä ja vähän liioitellen voisi sanoa hänen omaksuneen ikuisen opiskelun periaatteet. Hän käy nimittäin iltakursseilla yhä, opiskelee yliopistotutkintoa ja ajaa itseään eteenpäin. Hän on sosiaalisesti hyvin lahjakas ja tiedän hänen olleen suureksi avuksi lukuisille ihmisille nykyisessä työpaikassaan. Suurin ihmetykseni aihe onkin millainen aviopuoliso hänestä on tullut. Hän on aina ollut kyllä perheenpää, se jolta meidän lapsien on pitänyt asioihin lupa kysyä ja joka perheessä on vastuuta muille jakanut, mutta parisuhteessa tuo voimakastahtoisuus on syönyt kaiken lämmön. Siinä missä häneltä löytyy paljon ymmärrystä laitapuolen kulkijoille, narkkareille ja muille joita hän työssään kohtaa, isä ja isän tekemiset eivät häneltä ole positiivista sanaa saaneet pitkiin aikoihin. Kuvaavaa on, että lämpimimpiä asioita mitä muistan hänen isälle sanoneen on ollut raskaan työpäivän jälkeen, että "on ne meidän ongelmat onneksi kuitenkin aika pieniä." Tai se, että hän laittoi pari vuotta sitten käden isän polvelle autolla ajaessamme kun puheeksi tuli isän vastikään kuolleet vanhemmat. Todellakin - isä saa vähemmän huomiota ja empatiaa kuin mitä meidän perheessä on totuttu antamaan ventovieraillekin. Arvioni on, että vanhempieni parisuhteen pahimpina aikoina 90-luvun jälkipuoliskossa heillä meni niin huonosti, että äidin puolelta rakkaus kuoli.


Isä. Isäni on rakennusinsinööri, joka suunnittelee taloja työkseen. Halleja ja kouluja lähinnä, mutta hän on suunnitellut myös likimain koko sukumme talot. Isäni on pehmeä mies, joka seuraa yhteiskunnan tapahtumia ja jonka kanssa voi käydä keskusteluja politiikasta, historiasta kuin muistakin asioista. Sanomattakin on toivottavasti selvää, että isäni äly on hyvin terävä. Minulle itsellenikin, joka arvostan älykkyyttä ja perusteltuja mielipiteitä väitteleminen isäni kanssa on ollut mitä parhaimpia asioita. Isän suurin heikkous on se, ettei hän ole sosiaalisesti yhtä taitava kuin äitini. Äidin muista väitteistä huolimatta isä ei ole konfliktinhakuinen, vaan liiaksikin sovitteleva ja vetäytyvä, joka jatkuvissa riidoissa on saanut isän persoonan kutistumaan. Isällä ei myöskään ole sosiaalista tukiverkostoa. Hänellä ei ole ketään kenen kanssa puhua eikä hän tunteistaan juuri osaakkaan puhua. Samoin hän ei osaa muuttaa käyttäytymistään, vaikka samanlaiset asiat vuodesta toiseen saa aikaan riitoja äidin kanssa. Kaikesta huolimatta on mahtavaa nähdä isä sukulaistensa parissa. Siellä hän on uskoakseni jälleen se sama ihminen, johon äiti joskus on ihastunut - huumorintajuinen, terävä ja hyvin hyvin puhelias. Koska isäni ei osaa puolustaa itseään verbaalisesti tunnetasolla hänen defenssimekanisminsa ovat vetäytyminen ja juominen. Jälkimmäinen on tietysti ollut usein riitojen aiheena, etenkin lama-aikana jolloin kaikki alkoi ja rahasta oli pulaa. Kuitenkin vetäytyminen yhdistettynä juomiseen on johtanut siihen, että riidoilla näennäisesti on usein ollut syntipukki - viina, vaikka on täysin itsestäänselvää, että juominen on seuraus ei syy ja että todelliset ongelmat ovat paljon syvemmällä. Isä on pariskunnasta se, joka kuitenkin on yleensä pyrkinyt osoittamaan tunteensa. Isä ostaa kukkia ja pyrkii halailemaan, mutta vastauksena on yleensä vain, että "mitäs sinä nyt oot tehny?" tai "älä läävi siinä." Suurin motivaattori tämän blogin aloittamiselle ja toivottavasti omalle interventiolleni on se, että isä on alkanut dementoitumaan. Muisti tuntuu pätkivän, joka aiheuttaa tietysti huolta meissä kaikissa.

Minä olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että äidin kannalta paras ratkaisu olisi erota. Jos äitini kysyisi minulta neuvoa suosittelisin sitä. Sitä en puolestaan tiedä kestäisikö isä sitä. Pelkään ihan oikeasti mitä isä itselleen tekisi mikäli ero tulisi. Tämän blogin pyrkimyksenä onkin saada vanhempani käsittelemään parisuhdetta, omia itsejään, perehtymään ja tutustumaan paitsi toisiinsa niin myös siihen mitä he elämältään haluavat. Toivottavasti parisuhde joko korjaantuu, taikka heidän välinsä paranevat ja he voivat erota nätisti ja etsiä uutta onnea hyvällä mielin. Hartain toiveeni on, että kumpikin heistä voisi elää mahdollisimman onnellisen loppuelämän - olkoot se sitten yhdessä tai erikseen.

Olen 24-vuotias nuorimies, joka on siirtymässä opiskelujen parista työelämään. Seurustelen boheemin tyttösen kanssa ja minulla on paljon ystäviä, joista suurimman osan kanssa ystävyys juontaa aina peruskouluun saakka, parhaimmillaan aina päiväkotiin saakka. Todellakin ystäväpiirini koen todella ainutlaatuiseksi ja pidän sitä kalleimpana omistuksenani. Tämän blogin tarkoituksena ei kuitenkaan ole kertoa minusta. Saatan paikka paikoin toki omiakin ihmissuhteitani täällä puida, mutta niistä on paljon mukavempi jutustella ystävien seurassa. Tämän blogin tarkoituksena on selkeyttää ajatuksiani vanhempieni karikkoisesta avioliitosta sekä toivottavasti saada lukijoilta välistä apua tässä prosessissa. Mikäli asiat menevät hyvin saatan päätyä antamaan tämän blogin osoitteen vanhemmilleni, käymään näitä asioita heidän kanssaan läpi tai muuten vain onnistua tukemaan heitä ratkaisuissa, joita heidän tarvitsisi tehdä voidakseen elää onnellisen loppuelämän.