Ehkä suurin kysymys minkä olen itseltäni kysynyt suhtautumisessani vanhempiini on, että onko minulla velvollisuus puuttua vanhempieni parisuhteeseen? Etenkin kun minulla on jo pitkään ollut vankka käsitys siitä mikä heillä on pielessä, miten tilanteeseen on ajauduttu ja jopa aatoksia siitä miten tulisi jatkaa. Tähän saakka olen puolustautunut muutamalla verukkeella:

1) Ei ole lasten asia puuttua vanhempiensa parisuhteeseen.

2) Ystävieni kohdalla kannan hyvin paljon vastuuta, olen tottunut olemaan tukena ja kuuntelijana ongelmissa ja tottunut myös jakamaan omaa elämääni ystävieni kanssa. Kun ystävien kanssa minulla on kehkeytynyt sellainen kulttuuri, että minun _tuleekin_ purkaa sydäntäni, kertoa elämästäni ja huolista ja haaveistani, niin perheen kohdalla olen halunnut säilyttää ainoana sellaisen turvaverkon, jonne voi tarvittaessa paeta eikä tarvitse selittää mitään. Puuttumalla heidän parisuhteeseensa menetän tuon turvaverkon, joka on tietysti hyvin itsekkäästi ajateltu.

3) Puuttumalla vanhempieni parisuhteeseen, joudun sanomaan heille rumastikkin ja kipeitäkin asioita. Tämä puolestaan vaarantaa minun suhteeni heihin ihmisinä. Voinko mennä enää kotiseudulle yhtä huoletta jos tiedän sanoneeni asioita, joista vanhempani ovat hyvin loukkaantuneita? Menetänkö siinä vain omat vanhempani?

4) Siskoni ovat lisäksi linnottautuneet vahvasti äidin rinnalle. Heistä on myöskin kasvanut melko vahvasti alkoholinvastaisia ja ymmärtämällä isäni juomista varmasti suhteeni siskoihinikin muuttuu. Ja he ovat kuitenkin minulle tärkeitä ja läheisiä, enkä tahtoisi vanhempieni parisuhteen ainakaan vaikeuttavan meidän välejä.

5) Edellä mainituista syistä johtuen en koe, että voisin puuttua tilanteeseen vain vähän, vaan siitä tulisi "kokopäivätyötä." Ja etenkin kun vapaa-aikani on keskimääräistä rajatumpi minun pitäisi pystyä huolehtimaan myös omasta mielenterveydestäni, ystävyyssuhteistani ja minäkuvastani. Minä tarvitsen aikaa myös yksin, omien ajatusten kanssa ja se on ollut minulla piiiitkään jo suurimpana huolenaiheena.

Näistä viidestä kohdasta neljännen kohdalla minun on myönnettävä, etten ole laisinkaan varma pitääkö se miten paljon paikkaansa.

Mutta kuitenkin... nyt tosiaan pelko isän dementiasta ja siten ajan loppumisesta on saanut minut ryhtymään tuumasta toimeen ja tämä blogi on siis sen ensimmäinen askel.