Vanhempieni avioliitto on rakoillut jo viimeiset 15 vuotta. Aion kirjoittaa pian seikkaperäisemmän kuvauksen siitä mistä itse koen ongelmien alkaneen, mutta tässä kirjoituksessa haluan esitellä teille vanhempani - erillään todella ihania ihmisiä molemmat, mutta yhdessä kaikkea muuta.

Äitini on voimakastahtoinen nainen, josta olen hyvin ylpeä. Kouluttauduttuaan ensiksi pankkivirkailijaksi ja työskenneltyään alalla hyvin pitkään, hän uskalsi tehdä päätöksiä oman elämänsä kohdalla ja irtisanoutui pahimman laman taituttua ja opiskeli itselleen uuden ammatin. Hän uskalsi hypätä tuntemattomaan ja hän toimii nyt sosiaalityöntekijänä ja vähän liioitellen voisi sanoa hänen omaksuneen ikuisen opiskelun periaatteet. Hän käy nimittäin iltakursseilla yhä, opiskelee yliopistotutkintoa ja ajaa itseään eteenpäin. Hän on sosiaalisesti hyvin lahjakas ja tiedän hänen olleen suureksi avuksi lukuisille ihmisille nykyisessä työpaikassaan. Suurin ihmetykseni aihe onkin millainen aviopuoliso hänestä on tullut. Hän on aina ollut kyllä perheenpää, se jolta meidän lapsien on pitänyt asioihin lupa kysyä ja joka perheessä on vastuuta muille jakanut, mutta parisuhteessa tuo voimakastahtoisuus on syönyt kaiken lämmön. Siinä missä häneltä löytyy paljon ymmärrystä laitapuolen kulkijoille, narkkareille ja muille joita hän työssään kohtaa, isä ja isän tekemiset eivät häneltä ole positiivista sanaa saaneet pitkiin aikoihin. Kuvaavaa on, että lämpimimpiä asioita mitä muistan hänen isälle sanoneen on ollut raskaan työpäivän jälkeen, että "on ne meidän ongelmat onneksi kuitenkin aika pieniä." Tai se, että hän laittoi pari vuotta sitten käden isän polvelle autolla ajaessamme kun puheeksi tuli isän vastikään kuolleet vanhemmat. Todellakin - isä saa vähemmän huomiota ja empatiaa kuin mitä meidän perheessä on totuttu antamaan ventovieraillekin. Arvioni on, että vanhempieni parisuhteen pahimpina aikoina 90-luvun jälkipuoliskossa heillä meni niin huonosti, että äidin puolelta rakkaus kuoli.


Isä. Isäni on rakennusinsinööri, joka suunnittelee taloja työkseen. Halleja ja kouluja lähinnä, mutta hän on suunnitellut myös likimain koko sukumme talot. Isäni on pehmeä mies, joka seuraa yhteiskunnan tapahtumia ja jonka kanssa voi käydä keskusteluja politiikasta, historiasta kuin muistakin asioista. Sanomattakin on toivottavasti selvää, että isäni äly on hyvin terävä. Minulle itsellenikin, joka arvostan älykkyyttä ja perusteltuja mielipiteitä väitteleminen isäni kanssa on ollut mitä parhaimpia asioita. Isän suurin heikkous on se, ettei hän ole sosiaalisesti yhtä taitava kuin äitini. Äidin muista väitteistä huolimatta isä ei ole konfliktinhakuinen, vaan liiaksikin sovitteleva ja vetäytyvä, joka jatkuvissa riidoissa on saanut isän persoonan kutistumaan. Isällä ei myöskään ole sosiaalista tukiverkostoa. Hänellä ei ole ketään kenen kanssa puhua eikä hän tunteistaan juuri osaakkaan puhua. Samoin hän ei osaa muuttaa käyttäytymistään, vaikka samanlaiset asiat vuodesta toiseen saa aikaan riitoja äidin kanssa. Kaikesta huolimatta on mahtavaa nähdä isä sukulaistensa parissa. Siellä hän on uskoakseni jälleen se sama ihminen, johon äiti joskus on ihastunut - huumorintajuinen, terävä ja hyvin hyvin puhelias. Koska isäni ei osaa puolustaa itseään verbaalisesti tunnetasolla hänen defenssimekanisminsa ovat vetäytyminen ja juominen. Jälkimmäinen on tietysti ollut usein riitojen aiheena, etenkin lama-aikana jolloin kaikki alkoi ja rahasta oli pulaa. Kuitenkin vetäytyminen yhdistettynä juomiseen on johtanut siihen, että riidoilla näennäisesti on usein ollut syntipukki - viina, vaikka on täysin itsestäänselvää, että juominen on seuraus ei syy ja että todelliset ongelmat ovat paljon syvemmällä. Isä on pariskunnasta se, joka kuitenkin on yleensä pyrkinyt osoittamaan tunteensa. Isä ostaa kukkia ja pyrkii halailemaan, mutta vastauksena on yleensä vain, että "mitäs sinä nyt oot tehny?" tai "älä läävi siinä." Suurin motivaattori tämän blogin aloittamiselle ja toivottavasti omalle interventiolleni on se, että isä on alkanut dementoitumaan. Muisti tuntuu pätkivän, joka aiheuttaa tietysti huolta meissä kaikissa.

Minä olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että äidin kannalta paras ratkaisu olisi erota. Jos äitini kysyisi minulta neuvoa suosittelisin sitä. Sitä en puolestaan tiedä kestäisikö isä sitä. Pelkään ihan oikeasti mitä isä itselleen tekisi mikäli ero tulisi. Tämän blogin pyrkimyksenä onkin saada vanhempani käsittelemään parisuhdetta, omia itsejään, perehtymään ja tutustumaan paitsi toisiinsa niin myös siihen mitä he elämältään haluavat. Toivottavasti parisuhde joko korjaantuu, taikka heidän välinsä paranevat ja he voivat erota nätisti ja etsiä uutta onnea hyvällä mielin. Hartain toiveeni on, että kumpikin heistä voisi elää mahdollisimman onnellisen loppuelämän - olkoot se sitten yhdessä tai erikseen.